Lähi-itä tulee kylään

Nyt kun Lontoosta taas löytyy räjähtäviä ajoneuvoja, on hyvä aika miettiä, mitä yhteistä on pommin räjähtämisellä Lontoossa vuonna 1983 ja pommin räjähtämisellä Lontoossa vuonna 2005 ?

Heti ensimmäiseksi voimme pomppia riemusta päästessämme toteamaan, että vuonna 1983 asialla oli valkoinen, kristitty (ja oletettavasti myös heteroseksuaali) mies. Vuoden 2005 pommitukset olivat, niin kuin me kaikki tiedämme, lyhyt sarja yksittäistapauksia, joita ei saa yleistää. Yksittäistapauksien takana ei tilastollisen ihmeen kautta ollutkaan valkoista kristittyä heteromiestä, vaan joukko aitoja ja autenttisia muslimeja (tosin hekin taisivat olla heteroja). Tapauksista löytyy vaikka minkälaisia yhteisiä tekijöitä, tekijöiden sukupuolesta alkaen, mutta henkilökohtainen suosikkini näistä yhteisistä tekijöistä on ehdottomasti tekoihin liittyvä uskonnollinen elementti. Muslimiterroristin tapauksessa uskonnollisen elementin merkitys lienee selvä, mutta IRA:n tempauksissa se on hämärämpi, vaikka protestanttien ja katolisten kristittyjen väkivaltaisuuksilla saarivaltiossa on pitkä ja verinen historia.

Lähi-idän kirjauskonnot ovat tarjonneet rajattomasti riemua koko maailmalle sitten syntymisensä ja lähinnä virusepidemiaa muistuttavan leviämisensä joka kolkkaan. Lähtökohtaisesti väkivaltaiset ja ekspansiiviset kristinusko ja islam ovat saaneet aikaan vähän muutakin kuin sanaa ja ylistystä. Voisin kuvitella, että ilmankin pärjättäisiin. Kristinusko on onneksemme tai onnettomuudeksemme, näkökulmasta riippuen, useimmissa länsimaissa jo niin sekularisoitunut, ettei sillä ole paljoakaan tekemistä entisaikojen kristinuskon kanssa, mutta perinteikäs islam elää ja voi hyvin. Nyt kun Lontoossa taas melkein räjähti, voitaneen suhteellisen korkealla varmuudella todeta, että Lähi-itä tuli taas kylään.

Jokainen voi itsekseen meditoida sitä tosiasiaa, että asiaintilan ei tarvitsisi olla nykyisenlainen. Muslimien ei tarvitsisi räjäytellä pommeja suurkaupungeissa tappaen viattomia siviilejä, naisia ja lapsia. Poikia ja tyttöjä ei tarvitsisi ympärileikata. Naisten oikeuksia ei tarvitsisi evätä ja naista alistaa vähäarvoisemmaksi sukupuoleksi, hieman niin kuin tavallisen eläimen ja ihmisen välimuodoksi. Emme toki voi aivan helposti fyysisesti estää muslimeita tekemästä niin kuin he kokevat mielekkääksi tehdä, eikä meillä ehkä ole siihen moraalista oikeuttakaan. Sen sijaan voimme halutessamme pitää islamin ainakin enimmäkseen ulkona omasta maastamme. Tämä kuulostaa monen mielestä varmasti ihan kauhealta ajatukselta, joka kertoo hirmuisia asioita sen kirjoittajasta. Mutta niin kauan kuin muslimit tuovat mukanaan terrori-iskuja viattomia siviilejä vastaan, muista paljon yleisemmistä lieveilmiöistä puhumattakaan, minä en näe mitään syytä päästää saati houkutella heitä tänne – maahan, joka ei mitenkään hyödy heidän läsnäolostaan. Kristinuskosta voidaan nimittäin sanoa paljon pahaa, mutta Suomen tapauksessa on ehdottoman totta, että kristinusko toi mukanaan kuin sattumalta hieman muutakin kuin uuden yläluokan ja kasan erikoisia sääntöjä etelän hiekoilta, nimittäin eräänlaista sivistystä. Luku- ja kirjoitustaito ja yleinen oppineisuus lisääntyivät kristinuskon saapumisen jälkeen Suomessa suorastaan räjähdysmäisesti. Mitään tällaista annettavaa islamilla tai sitä levittävillä muslimeilla ei meille ole. Täällä osataan jo suhteellisen hyvin lukea ja kirjoittaa, ja tappamisessakin olemme jopa mm-tasolla ihan menestyvää väkeä, käytetään mittarina sitten sotatoimien aikana tai rikoksissa rauhan aikaan tapettuja. Muslimit eivät voi opettaa meitä kunnioittamaan ja suojelemaan entistä paremmin luontoa tai kanssaihmisiämme, eivätkä varsinkaan kehittämään yhteiskuntiamme demokraattisemmaksi. Tieteemme tuskin voi hyötyä merkittävästi uskonnosta, jonka piirissä kannatetaan mm. lasten rituaalisilpomista. Lähi-idän ei tarvitsisi tulla meille kylään, jos vain osaisimme kieltäytyä.

Tässä vaiheessa joku on huutanut jo minuuttikaupalla, että meidän pitäisi olla suvaitsevaisia ja kunnioittavia (kenties myös palvovia ja jumaloivia lähitulevaisuudessa). Meidän pitäisi suvaita islamia omassa maassamme, sekä tietenkin kaikkia sen lieveilmiöitä. Lähi-idällä on oikeus tulla meille kylään, ja meidän pitää toivottaa se tervetulleeksi – pysyvästi. Tämä on minusta vähän outoa. Pidän quid pro quo –ajattelua järkevänä tapana hoitaa asioita. Jos meidän pitää suvaita jotakuta, sietäisi meidän saada siitä ainakin jotain hyötyä – vaikkapa sellaista, että suvaitsemamme ihmiset suvaitsevat meitä ja tapojamme takaisin. Jos suvaitsemme Lähi-idän kylään maahamme, olisi ihan kiva jos samaa suvaittaisiin sielläkin päin maailmaa. Mutta näinpä ei olekaan. Islamilaiset maat, varsinkaan Lähi-idässä, eivät ole suuresti innostuneet länsimaisen kulttuurin rynnistyksestä – vaikka pinnan alla varmasti kuohuu, ja moni musliminainen toivoisi jonain päivänä elävänsä vapaana ihmisenä eikä säkitettynä b-luokan kansalaisena. Islam ei suvaitse ateismia. Islam ei suvaitse homoja. Islam ei suvaitse nuorten naisten esiaviollisia suhteita. Islam ei suvaitse. Islam määrää. Islamia ei voi suvaita. Islamille kuuluu alistua, ja kun islamia tarpeeksi suvaitaan, seuraa alistuminen. Nimi on enne: sana islam tarkoittaa alistumista – alistumista Allahille, ja Allahin tahdolle sellaisena kuin häntä palvovat haluavat sen kuvailla omia tarkoitusperiään edistääkseen.


Mutta suvaitaan nyt kuitenkin. Kaikki yhdessä. Kolmannella! 1-2---

Mitä olisikaan loma ja juhannus ilman teräviä esineitä...

Ei, tällä kertaa en tarkoita mustalaisviritteisten henkilöiden kahnauksia powered by Mora of Sweden paikallisella tanssilavalla tai rehellisen suomalaisten känniapinoiden puukkohippafestivaaleja, joissa häviäjille tarjotaan valtion kustannuksella lohdutuspalkinnoksi suolaliuosta. Tämä on positiivista ilmapiiriä herättävä ja avoimeen interaktioon kannustava tarina.

Kävi niin, että allekirjoittanut oli kevyesti varustettuna mökkeilemässä. Kulkuneuvoni oli tavanomainen Japanissa vuonna 1996 valmistettu henkilöauto, joka sopi juuri tuollaiseen toimintaan, koska se oli halpa ja kestävä. Oli aivan luvattoman kivaa olla hyvässä (joskaan ei kovin monikulttuurisessa) seurassa luonnon keskellä ja erossa siitä mitä sivistykseksi kutsutaan. Tunnelma oli auvoinen, eikä mitään ongelmia ilmennyt. Ainoa varsinainen väittely syntyi aiheesta "Kuinka monta ihmistä kuolee tänä juhannuksena", ja sekin aihe koluttiin nopeasti ja säälimättömästi loppuun. Valitettavasti mikään hyvä ei kestä ikuisesti (paitsi veronpalautusten odottaminen), ja lähdön hetki lopulta koitti.

Ajellessani noin 0,75 auton levyistä kinttupolkua lähimpää kunnollista hiekkatietä kohti, ilmeni vakava kriisitilanne. Jokin vinha puhuri oli kaatanut aivan infernaalisen paksun puun keskelle tietä. Kovana poikana yritin ensin nostaa sitä syrjään, mutta se epäonnistui yhtä traagisesti kuin aiempi yritykseni uida 3 kilometriä pysähtymättä, eli kunnon loppumiseen ja ihailtavan voimakkaaseen kipuun vasemmassa olkavarressa. Autossani ei ollut vinssiä. Mukanani ei ollut sahaa eikä kirvestä. Mitä tässä tilanteessa tehdään? Soitetaan 112? Väärin. Haetaan mökiltä kättä pidempää? Väärin.

Tässä tilanteessa urbaanisuomalainen miettii hetken, ja sitten kaivaa esiin mukanaan kantamansa retkipuukon sekä ajoneuvon takakontista tunkin. Ja sitten hän yrittää jotain hieman toimimattomalta kuulostavaa, ja alkaa hakata puukkoa kärki edellä puunrunkoon, takoen tunkilla niin maan vietävästi puukon perään. Hyvinhän se puukko puuhun upposi, kahvaan asti, ja sitten uusi yritys aivan aiemman reiän vierestä. Huomattavan paljon aikaa ja hikeä ynnä kaksikielisiä kirouksia myöhemmin viholliseni puu luopui taistelusta ja katkesi kahteen osaan.

Olin voittaja. Tuona hetkenä tiesin miltä Aleksanteri Suuresta tuntui hänen voitettuaan Gaugamelan taistelun. Ihan pirun hyvältä, vaikka teki kipeää. Kahteen osaan hakatun puun jaksoin työntää sen verran syrjään, että "tietä" mahtui taas ajamaan, ja niin kärryttelin kotia kohti. Mutta menestyksestäni saan kiittää ylivertaisen hyvää työkaluani, nimittäin ruotsalaista puukkoa nimeltä Fällkniven S1. En olisi ikinä uskonut että niin pieni puukko voi kestää sellaista murhaa, mutta kestipä hyvinkin. Ainoastaan kahva otti hieman kosmeettista vahinkoa epätarkkojen tunkiniskujeni ansiosta.

Mikä on tarinan opetus? Jokaisen miehen kannattaisi vastaavissa oloissa kantaa mukanaan kirvestä, ei siksi että tarvittaessa sillä voi lyödä kaveria kännissä, vaan koska sillä voi hajottaa ikäviä esteitä. Jos kirves ei millään onnistu, vähintään hyvä puukko tarvitaan, jotta ohikulkua suvaitsemattomat nuivat puut voidaan hakata kuriin.