Mitä olisikaan loma ja juhannus ilman teräviä esineitä...

Ei, tällä kertaa en tarkoita mustalaisviritteisten henkilöiden kahnauksia powered by Mora of Sweden paikallisella tanssilavalla tai rehellisen suomalaisten känniapinoiden puukkohippafestivaaleja, joissa häviäjille tarjotaan valtion kustannuksella lohdutuspalkinnoksi suolaliuosta. Tämä on positiivista ilmapiiriä herättävä ja avoimeen interaktioon kannustava tarina.

Kävi niin, että allekirjoittanut oli kevyesti varustettuna mökkeilemässä. Kulkuneuvoni oli tavanomainen Japanissa vuonna 1996 valmistettu henkilöauto, joka sopi juuri tuollaiseen toimintaan, koska se oli halpa ja kestävä. Oli aivan luvattoman kivaa olla hyvässä (joskaan ei kovin monikulttuurisessa) seurassa luonnon keskellä ja erossa siitä mitä sivistykseksi kutsutaan. Tunnelma oli auvoinen, eikä mitään ongelmia ilmennyt. Ainoa varsinainen väittely syntyi aiheesta "Kuinka monta ihmistä kuolee tänä juhannuksena", ja sekin aihe koluttiin nopeasti ja säälimättömästi loppuun. Valitettavasti mikään hyvä ei kestä ikuisesti (paitsi veronpalautusten odottaminen), ja lähdön hetki lopulta koitti.

Ajellessani noin 0,75 auton levyistä kinttupolkua lähimpää kunnollista hiekkatietä kohti, ilmeni vakava kriisitilanne. Jokin vinha puhuri oli kaatanut aivan infernaalisen paksun puun keskelle tietä. Kovana poikana yritin ensin nostaa sitä syrjään, mutta se epäonnistui yhtä traagisesti kuin aiempi yritykseni uida 3 kilometriä pysähtymättä, eli kunnon loppumiseen ja ihailtavan voimakkaaseen kipuun vasemmassa olkavarressa. Autossani ei ollut vinssiä. Mukanani ei ollut sahaa eikä kirvestä. Mitä tässä tilanteessa tehdään? Soitetaan 112? Väärin. Haetaan mökiltä kättä pidempää? Väärin.

Tässä tilanteessa urbaanisuomalainen miettii hetken, ja sitten kaivaa esiin mukanaan kantamansa retkipuukon sekä ajoneuvon takakontista tunkin. Ja sitten hän yrittää jotain hieman toimimattomalta kuulostavaa, ja alkaa hakata puukkoa kärki edellä puunrunkoon, takoen tunkilla niin maan vietävästi puukon perään. Hyvinhän se puukko puuhun upposi, kahvaan asti, ja sitten uusi yritys aivan aiemman reiän vierestä. Huomattavan paljon aikaa ja hikeä ynnä kaksikielisiä kirouksia myöhemmin viholliseni puu luopui taistelusta ja katkesi kahteen osaan.

Olin voittaja. Tuona hetkenä tiesin miltä Aleksanteri Suuresta tuntui hänen voitettuaan Gaugamelan taistelun. Ihan pirun hyvältä, vaikka teki kipeää. Kahteen osaan hakatun puun jaksoin työntää sen verran syrjään, että "tietä" mahtui taas ajamaan, ja niin kärryttelin kotia kohti. Mutta menestyksestäni saan kiittää ylivertaisen hyvää työkaluani, nimittäin ruotsalaista puukkoa nimeltä Fällkniven S1. En olisi ikinä uskonut että niin pieni puukko voi kestää sellaista murhaa, mutta kestipä hyvinkin. Ainoastaan kahva otti hieman kosmeettista vahinkoa epätarkkojen tunkiniskujeni ansiosta.

Mikä on tarinan opetus? Jokaisen miehen kannattaisi vastaavissa oloissa kantaa mukanaan kirvestä, ei siksi että tarvittaessa sillä voi lyödä kaveria kännissä, vaan koska sillä voi hajottaa ikäviä esteitä. Jos kirves ei millään onnistu, vähintään hyvä puukko tarvitaan, jotta ohikulkua suvaitsemattomat nuivat puut voidaan hakata kuriin.