Lapsemme monikulttuurissa

Viime päivinä on saatu taas koko maailman suureksi yllätykseksi kuulla ikäviä monikulttuuriuutisia. Jopa Helsingin Sanomat antautui vaihtelun vuoksi uutisoimaan totuuden eikä vain omaa kaunisteltua versiotaan siitä kertomalla, että Vantaan poliisi epäilee viisivuotiaan tytön hyväksikäytöstä afrikkalaisperäistä mieshenkilöä, joka on jo aiemmin kunnostautunut lasten ahdistelun erikoisosaamisalalla. Mies oli siis tunnettu pedofiili, ja silti vapaalla jalalla. Kaikkihan me tiedämme, että myös suomalaisviritteisiä pedofiileja on pelottavan paljon, ja sitä suuremmalla syyllä jokainen isä ja äiti pelkää oman lapsensa puolesta. Tarvitseeko pedofiileja ihan tuoda tänne ulkomailta, luomaan nuorten koululaisten elämään vähän eksoottista värinää? Uhri olisi voinut olla sinun tyttäresi, tai minun. Lapsiin kohdistuva väkivalta on kenties järkyttävintä mahdollista väkivaltaa, ja siksi kukaan ei halua kuulla tällaisia uutisia, mutta niitä on silti lisää. Edellisen tapauksen lisäksi Espoossa ilmeisesti aasialaistaustainen nainen murhasi kolme lastaan, kaikki alle kymmenvuotiaita.

Oksettaako teitäkin, vai onko vika ihan vain minussa? Tällaisiin tapauksiin sarkasmi alkaa olla liian synkkä lähestymistapa, mutta sitä on kovin vaikea välttää, sillä jotkut asiat voidaan melko helposti ennustaa, ja ennustusten jättäminen huomiotta saa helposti aikaan turhautumista, joka voi purkautua vaikkapa hyvin mustan huumorin muodossa.

Voidaan kuitenkin kysyä, miksi näillä ulkomaalaistaustaisten rikoksista kertovilla uutisilla olisi mitään erityistä merkitystä, kun tiedämme myös suomalaisten pahoinpitelevän, raiskaavan ja murhaavan omia lapsiaan?

Näillä uutisilla on merkitystä siksi, hyvä lukija, että kulttuureissa on eroja, niin kuin ihmismielissäkin. Sinä et ehkä voisi kuvitella tappavasi toista ihmistä, mutta jollekin toiselle surmaaminen voisi olla jopa tyydyttävä kokemus. Suomalaiseen kulttuuriin sellaisena kuin se nykyään ilmenee, ei kuulu lapsiin kohdistuvan väkivallan hyväksyminen. Me emme hyväksy lapsiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa, emme rituaalista silpomista kuten tyttöjen ympärileikkauksia, tai alaikäisten tyttöjen pakkonaittamista omille 30-vuotiaille serkuilleen. Me emme hyväksy tyttölasten hukuttamista jokiin tai heittämistä roskakoriin vain siitä syystä, että poikalapsi voisi ehkä tuoda enemmän vaurautta vanhemmilleen ja turvata heidän elantonsa paremmin. Mutta, on olemassa ihmisryhmiä ja kulttuureja, jotka hyväksyvät tällaisia asioita, tällaisen väkivallan. Tämä on tosiasia, jonka unohtamista tai sivuuttamista voi hyvin ajatella rikoksena jokaista viatonta lasta kohtaan, joka voi joutua kärsimään väkivallasta täysin puolustuskyvyttömänä. Eri kulttuurien kannat ja asenteet tällaisiin asioihin on helppo havaita, ja sen jälkeen on helppo ennustaa, mitä tulee tapahtumaan, kun tietyn kulttuurin edustajia siirretään toiselle puolelle maapalloa erilaisen kulttuurin pariin.

Jos afrikkalaismiehen mielestä on moraalisesti oikein leikellä tytön sukupuolielimet uskonnollisista syistä, ja afrikkalaismies sitten muuttaa Suomeen, tämä jalo ja miellyttävä ajatus seuraa suurella todennäköisyydellä hänen mukanaan. Jos hän saa täällä tyttölapsia, hän saattaa tahtoa silpoa näitä tavalla, joka aiheuttaa pysyvän ruumiillisen vamman. Jos muslimimies profeettansa Muhammedin esimerkkiä seuraten pitää oikeana mennä naimisiin kymmenvuotiaan tyttölapsen kanssa ja harrastaa seksiä tällaisen hieman alaikäisen puolisonsa kanssa, tarkoittaa tämä sitä, että muslimimiehen muuttaessa Suomeen jonkun alaikäinen tytär on vaarassa päätyä aikuisen miehen seksikumppaniksi ja puolisoksi, olkoonkin, että pakkoavioliittoon joudutaan käytännössä aina saman uskontokunnan sisältä. Tällaisia ennustuksia on esitetty, ne ovat toistuvasti käyneet toteen, ja silti päättävät tahot eivät ole juurikaan reagoineet. Se turhauttaa ihmistä, joka haluaa vain suojella omia lapsiaan.

Olisiko aika unohtaa kulttuurirelativismi ja vain tunnustaa, että kulttuureissa on järkyttävän suuria eroja, ja toiset kulttuurit ovat selkeästi julmempia ja väkivaltaisempia kuin toiset? Toki yhä voitaisiin väittää, että erilaisinakin kulttuurit ovat kaikki ihan samanarvoisia, mutta tämä sitten tarkoittaisi sitä, että väkivallattomuus ei olisi mitenkään positiivisempaa kuin väkivaltaisuus. Jokainen punnitkoon näitä asioita itse mielessään, ellei tämä nyt jo valmiiksi ole päivänselvää. Jos me todella haluamme Suomesta monikulttuurisen valtion, se merkitsee myös sitä, että haluamme hyväksyä keskuuteemme väkivaltaisemmat kulttuurit, joissa pikkutyttöjen raiskaaminen ja silpominen ei ole tuomittavaa. Jos me emme ole valmiita tähän, vaan yritämme väkisin kouluttamalla ja painostamalla kitkeä tällaiset kulttuuripiirteet pois maahantulijoista, emme harjoita todellista monikulttuurisuutta - vaan pelkästään pakotamme omat arvomme ja kulttuurimme, ikään kuin ylempi- ja parempiarvoisina, erilaisista ympäristöistä tuleville ihmisille, joiden arvot ovat erilaiset, mutta kulttuurirelativismin mukaan silti aivan yhtä oikeat ja arvokkaat. Miten on? Haluammeko me sitä monikulttuurisuutta vai emmekö halua? Pitäisikö tätä kysyä lapsilta, joita oudosti puhuvat sedät seurailevat koulumatkalla?