Neljä teesiä maahanmuutosta, osa I: Velka ja inhimillisyys

Kaikki ovat varmasti jo kuulleet, että maahanmuutto on Suomelle (ja kaikille muillekin) hyvä ja ehdottomasti kannatettava asia. Syitä tähän on monta ja monituista. Aion nyt käsitellä uuden maahanmuuttoministerimme Astrid Thorsin ja muiden yhtä arvovaltaisten tahojen ehkä yleisimmin käyttämää argumenttia maahanmuuton puolesta, eli ns. inhimillisyys- ja velka-argumenttia.

Me suomalaiset olemme valkoihoisia. Historiallisesti valkoiset ovat sortaneet kolmannen maailman valtioiden kansalaisia jo satoja vuosia, esimerkiksi orjuuden ja siirtomaavallan muodossa. Tästä johtuen valkoiset ovat velkaa kolmannelle maailmalle, jonka kansalaiset ovat sattumalta enimmäkseen vaihtelevassa määrin tummia iholtaan.

Kaikki tietävät suunnilleen, kuinka kurjat oltavat kolmannessa maailmassa vallitsevat. On inhimillistä ja siten moraalisesti oikein auttaa kehitysmaiden kansalaisia, esimerkiksi myöntämällä kehitysapua ja ottamalla kehitysmaiden kansalaisia maahanmuuttajina elintasoltaan paljon korkeampaan Eurooppaan, ja myös Suomeen. Meidän on tehtävä näin erityisesti sen vuoksi, että olemme kehitysmaille velkaa. Meidän olisi inhimillistä auttaa vaikka emme olisi mitään velkaa, mutta olemassa oleva velkamme suorastaan ehdottomasti velvoittaa meidät auttamaan kaikin keinoin. Kääntäen, se, että jättäisimme auttamatta kehitysmaita, olisi moraalisesti väärin.

Kerronpa salaisuuden. Suomalaiset eivät ole kehitysmaille todellisuudessa velkaa mitään. Me emme ole velkaa mitään. Miksi emme? Koska Suomi ei miehittänyt ensimmäistäkään afrikkalaista maata, tai tappanut edes yhtä amerikkalaista intiaaniheimoa sukupuuttoon. Koska suomalaiset kauppa-alukset eivät koskaan seilanneet Afrikkaan kaappaamaan viattomia, vapaita ihmisiä tekemään orjatyötä Suomeen. Suomalaiset eivät koskaan olleet imperialistisia, ekspansiivisia siirtomaavalloittajia. Suomi ei ole koskaan ollut suurvalta, jolla olisi ollut kykyä tai tahtoa pienempiensä sortamiseen. Suomalaisilla on nimittäin enemmän yhteistä kehitysmaiden kanssa kuin edes innokkaimmat altruistit ja maailmanparantajat haluavat myöntää. Suomi on valtiona hyvin nuori ja sen kansa pääluvultaan pieni. Ensin Suomi, pienenä ja kehittymättömänä, tuli ruotsalaisten valloittamaksi, ja myöhemmin keisarillinen Venäjä otti maamme haltuunsa ja teki Suomesta suurruhtinaskunnan. Suomella ja imperialististen suurvaltojen sortamilla kehitysmailla on yhteistä se, että yhtä lailla Suomi kuin monet Afrikan, Amerikan ja Aasian kansat ja valtiot ovat joutuneet isompiensa uhreiksi ja valloittamiksi. Me suomalaiset emme ole historiallisesti sortajia emmekä valloittajia, vaan nimenomaan sorrettuja ja valloitussotien ja diktaattorien uhreja.

Suomi ei ole sortanut, mutta sen sijaan Suomi on auttanut. Suomi on lähettänyt rauhanturvaajia, Suomi on lähettänyt miljardeja ja taas miljardeja euroja kehitysapuna eri puolille maailmaa, ja Suomi on ottanut vastaan pakolaisia, turvapaikanhakijoita ja turvapaikkaturisteja kaikkialta maailmasta. Olemme siis olleet varsin inhimillisiä ja auttavaisia. Koska emme ole mitään velkaa kehitysmaille, ei meitä myöskään voi velvoittaa auttamaan. Olemme auttaneet omasta hyvästä tahdostamme; auttaneet, koska haluaisimme, että myös kehitysmaiden kansalaisilla olisi hyvä olla.

Kerron toisenkin salaisuuden. Se, että Suomi ottaa vastaan maahanmuuttajia kehitysmaista, ei todellisuudessa lainkaan auta kehitysmaita, ainoastaan yksittäisiä ihmisiä. Kaikkein kipeimmin apua tarvitsevat, aseistettujen terroristien ja raiskaajien piinaamat naiset, lapset ja vanhukset, eivät pääse pakenemaan kehitysmaista Suomeen ja Eurooppaan. Pakoon pääsevät vain vahvimmat, julmimmat, lahjakkaimmat ja rikkaimmat. Jokainen afrikkalainen lääkäri, joka muuttaa Suomeen, on yksi lääkäri vähemmän auttamassa nälästä, taudeista ja sodan tuhoista kärsiviä afrikkalaisia. Tarvitsemmeko me lihavuuteen ja viinaan kuolevat suomalaiset afrikkalaista lääkäriä enemmän kuin raiskauksiin, luoteihin, HI-virukseen ja nälkään kuolevat afrikkalaiset? Emme todellakaan tarvitse. Me emme saa päästää kehitysmaiden lääkäreitä, sairaanhoitajia, opettajia ja filosofeja muuttamaan Suomeen ja jättämään kotimaansa yksin. Me emme tarvitse heitä. Heidän omat kansansa tarvitsevat heitä. Koulutettujen ihmisten aivovuoto kehitysmaista länsimaihin on estettävä, jos kehitysmaat aiotaan koskaan saada jaloilleen. Jos todella haluamme auttaa kehitysmaita, me emme saa alkaa varastaa heidän kallisarvoisinta resurssiaan – koulutettuja ihmisiä. Kehitysmaiden kansalaisten maahanmuutto Suomeen ja muualle ei auta kehitysmaita lainkaan, vaan pahentaa kehitysmaiden tilaa. Kuulostaako tämä oudolta? Väärältä? Epäloogiselta. Mieti uudelleen. Yhteiskunnan rakentavat ihmiset. Ketkä jäävät rakentamaan yhteiskuntia kehitysmaihin, jos kaikki suinkin kynnelle kykenevät pakenevat länsimaihin? Vastaus on ilmeinen ja synkkä.

On totta, että kehitysmaasta Suomeen muuttaneen ihmisen elintaso paranee tietysti huomattavasti. Siksi Astrid Thorsin kaltaiset ihmiset sanovat, että maahanmuuttajille pitäisi antaa mahdollisuus. Mahdollisuus on aina hieno asia. Mutta minkä mahdollisuuden annamme Afrikalle? Miksi mahdollisuudet kuuluvat aina vain yksittäisille ihmisille? Eikö kokonaisella kansalla saa olla mahdollisuuksia? Miten voimme sallia sen, että kehitysmaiden koulutetut ja kouluttamattomat hylkäävät omat maansa kuin uppoavat laivat, vaikka olemme vuosia syytäneet rahaa ja vielä lisää rahaa heidän maidensa auttamiseen? Kehitysmaista länsimaihin suuntautuva maahanmuutto kurjistaa kehitysmaiden tilannetta entisestään. Haluammeko me tätä? Minä en halua. Lisäksi kehitysmaista länsimaihin suuntautuva maahanmuutto kurjistaa myös länsimaiden tilannetta, sillä lähes kaikki länsimaat ovat jo muutenkin ahtaasti asuttuja ja saastuneita, liian täynnä ihmisiä ja ihmisten tuotoksia. Edes Suomeen ei mahdu merkittävästi lisää ihmisiä, paitsi jos haluamme saastuttaa maamme kauniin luonnon ja levittää asvalttia jokaikisen metsän ylle. Haluammeko me tätäkään? Minä en ainakaan halua.

Me emme voi siirtää kehitysmaiden väestöä pohjoisen pallonpuoliskon kehittyneisiin maihin ja toivoa siten ratkaisevamme kehitysmaiden ongelmat. Tämä tuhoaisi ensin kehitysmaat, ja sitten myös kehittyneet maat, kun kehitysmaat autioituisivat ja kehittyneiden maiden elintaso romahtaisi ympäristön ja yhteiskunnan ylikuormittuessa valtavan ihmistulvan alla. Seuraus olisi globaali kurjistuminen. Todellisen tasa-arvon tila, jossa kaikkien elämä on yhtä helvettiä. Haluammeko me tätä? Minä en halua.

Sanon sen vielä kerran. Kehitysmaiden kansalaisten maahanmuutto länsimaihin, myös Suomeen, ei paranna kehitysmaiden tilannetta, vaan pahentaa sitä. Suomi ei ole ennen sortanut heikompiaan. Nytkö ryhdymme siihen, kurjistamalla kehitysmaita entisestään, varastamalla kehitysmaista luonnonvarojen sijaan ihmisiä? Jokainen kehitysmaista Suomeen muuttanut ihminen synkentää kehitysmaiden tulevaisuutta piirun verran. Kehitysmaiden auttamista inhimillisyyden, altruismin ja velvollisuuden vuoksi ei voi käyttää perusteluna maahanmuutolle, koska kehitysmaista länsimaihin suuntautuva maahanmuutto ei paranna vaan pahentaa tilannetta. Tämä tosiasia paljastaa meille jotain hieman surullista. Nimittäin sen, että Astrid Thors ei todellisuudessa halua antaa kehitysmaille mahdollisuutta. Hän haluaa vain vaikuttaa moraaliselta ja hyvältä. Hänenlaisilleen ihmisille ei ole tärkeää olla hyveellinen, vaan tärkeää näyttää hyveelliseltä.