Suomen "oikeusjärjestelmässä" on virhe. Kriminaalipolitiikka on pielessä.
Rikoksista langetettavien tuomioiden raskauden määräävä periaate tuntuu olevan se, että tuomion on tarkoitus antaa rikolliselle aikaa 'parantua' tai 'katua' tekosiaan, tai jonkinlaisen muodollisen näpäytyksen sormille esimerkiksi sakon muodossa: "Ei noin saa tehdä!" Tässä ei ole mitään järkeä. Kaikki tilastot osoittavat, että vakavia rikoksia tehneet melko varmasti uusivat rikoksensa, tai muutoin jatkavat rikollista uraansa. Lähes ainoat rikolliset, jotka eivät tuppaa toistamaan tekoaan, ovat aviomiehensä tappaneet vaimot, jotka kyllästyivät lopulta hakatuksi tulemiseen ja puukottivat äijänsä hädässään. Vankilat ovat rikollisen aineksen ammattikorkeakouluja (ja kuulemma myös tosi monikulttuurisia). Vankilaan joutuva rikollinen ei kovin todennäköisesti palaa yhteiskuntakelpoiseksi ja lainkuuliaiseksi kansalaiseksi, ei vaikka hänet kuinka pakotettaisiin yhteiskuntakelpoisuuskoulutukseen, suvaitsevaisuuspaneeleihin, itsehillintäkursseille ja väkivallattomuusohjelmiin.
Vankila ei paranna, mutta onneksi lyhyet tuomiot eivät myöskään tyydytä rikoksen uhriksi joutuneiden tarvetta kostaa rikos sen tekijälle. Koston ei toki pitäisi olla rikoksesta annetun rangaistuksen ensisijainen tarkoitus, mutta on psykologinen tosiasia, että rikoksen uhri haluaa kokea asian olevan käsitelty ja rikollisen saavan oikeudenmukaiselta tuntuvan rangaistuksen teoistaan. Rikokset, jopa niinkin vähäiset kuin autovarkaudet, ovat aina uhriksi joutuvalle enemmän tai vähemmän traumaattisia, ja tästä syystä uhrin mielestä oikeudenmukainen rangaistus tapaa usein olla huomattavasti kovempi kuin rikollisen saama tuomio. "Silmä silmästä" -touhussa ei silti ole tarpeeksi järkeä. Jos jokainen raiskaaja pitää "oikeudenmukaiseksi" kostorangaistukseksi raiskata ja sitten dumpata linnaan, sorrutaan jo selvästi tarpeettoman väkivallan puolelle.
Mutta kaikkein eniten Suomessa jaellut leppoisat, suorastaan mitättömät rangaistukset ahdistavat lähes varmasti juuri poliiseja. Poliisi kerää samat kaverit kerta toisensa jälkeen talteen, heidät todetaan syyllisiksi, ja kuukauden tai enintään parin vuoden päästä jätkät ovat taas kierrossa, ja lopulta poliisisetää taas kaivataan hakemaan samat naamat talteen jälleen kerran.
Rangaistuksen tavoite ei kuulu olla rikollisen parantaminen, sillä tämä on epärealistista. Rangaistuksen tavoite ei kuulu olla kostaminen, sillä tämä ei ole erityisen rakentavaa. Rangaistuksen tavoite ei kuulu olla pelotteena toimiminen, sillä pelote ei ole koskaan estänyt rikollisuutta kokonaan, oli rangaistus kuinka hirveä ja julma tahansa. Rangaistuksen tavoite kuuluisi olla ainoastaan kansalaisten suojeleminen rikolliselta, ja sen varmistaminen, ettei rikollinen toiminnallaan enää tulevaisuudessa loukkaa, vaaranna tai vahingoita lainkuuliaisia kansalaisia tai heidän omaisuuttaan.
Rikollisen oikeudet ovat toissijaisia, sillä rikollinen rikkoo lakia omalla vastuullaan. Hän voi olla rikkomatta lakia, jos tahtoo välttyä seurauksilta. Jotta rangaistus saavuttaisi tavoitteensa eli lainkuuliaisten kansalaisten suojelemisen, sen pitäisi olla kova, ja fyysisesti estää rikollista uusimasta tekoaan. Fyysiseksi esteeksi rikoksen tekemiselle kelpaa hyvin esimerkiksi joukko paksuja betonielementtejä, jotka muodostavat pienen ja epämukavan sellin rikoksentekijän ympärille, siten estäen häntä juoksemasta kylillä raiskaamassa, tappamassa ja varastelemassa. On järjetöntä päästää esimerkiksi kolminkertaista murhaajaa lomille vankiloista, saati pysyvästi ulos edes kymmenen vuoden linnatuomion jälkeen. On järjetöntä antaa sakko- tai korvausrangaistuksia, joita "varattomalla" rikollisella ei ole mahdollisuuksia koskaan maksaa. Ehdonalainen vankeus ei ole mikään rangaistus - jopa totaalikieltäytyjät saavat raskaamman tuomion. Kuolemantuomio olisi monesta vakavasta henkirikoksesta ihanteellinen rangaistus, ellei se olisi luonteeltaan ikävän pysyvä ja peruuttamaton. Jos syytön mies saa 10 vuoden vankeustuomion, ja kahden vuoden jälkeen ilmaantuu uusia todisteita, hänet voidaan vielä vapauttaa. Jos syytön mies saa kuolemantuomion, teloitetaan, ja kahden vuoden kuluttua ilmaantuu hänet syyttömäksi osoittavia todisteita, kuollutta ei paljoa lohduta se, että hänen nimensä on teoriassa sentään puhdistettu. Lievemmät rikokset kuten varkaudet ovat siitä ikäviä, ettei niiden suhteellisen vähäisestä vakavuudesta johtuen ole mahdollista tai loogista antaa tuomioita, jotka olisivat riittävän pitkiä estämään rikollista varastamasta vielä tulevaisuudessakin. Esimerkiksi henkirikoksista olisi kuitenkin mahdollista antaa oikeasti tuntuvia tuomioita.
Rangaistuksen tavoite ei kuitenkaan lähitulevaisuudessa tule muuttumaan epärealistisesta loogiseen ja oikeudenmukaiseen. Tämä muutos nimittäin olisi ristiriidassa nykyään valtavirtaisen uhriajattelun kanssa. Kaikki ovat uhreja! Rikollinen on uhri. Ei ehkä ihan yhtä paljon kuin se viaton, jonka hän tappaa tai raiskaa, mutta jonkin verran uhri kuitenkin. Pitkä vankeusrangaistus on julmaa ja tarpeetonta, eikä hyödytä mitään.
Huokaus.
Tietoja minusta
- Avrelivs
- Suomalainen järjettömyyden ja epälogiikan vastustaja, ja siten myös monikultturismin kriitikko. Yleisesti ottaen tosi paha, ilkeä ja epämiellyttävä jätkä.
3 kommenttia:
En nyt voi kritisoida sinua liiemmin lähdeviitteiden puutteesta, koska en jaksa kaivaa niitä itsekään esiin, mutta käsittääkseni uusimisasteet vaihtelevat huomattavasti. Ensikertalaiset uusivat vähemmän kuin moninkertaiset rikolliset, raiskaajat erityisen paljon, psykopaatit ovat totaalisia katastrofeja jne.
Yhteiskuntaan takaisin sopeuttaminen ei ole kuolleena syntynyt idea, kunhan se lähtee kylmäpäisestä eri menetelmien tulosten arvioinnista, eikä siitä ajatuksesta, että rikollinen on traumatisoitunut, hoivaa tarvitseva uhriparka. Etenkään ensikertalaisten sulkeminen pitkäksi aikaa rikoksen korkeakouluun ja sosiaalinen stigmatisointi ei kannattane.
Moninkertaiset rikoksenuusijat sitten voikin mielestäni joko eristää 23/7 periaatteella (eli 1 tunti valvottua ulkoilua sellistä vuorokaudessa) jokseenkin pysyvästi, tai sitten sarjaraiskaajien yms. vakavampien tapausten ollessa kyseessä yksinkertaisesti teloittaa. Poliisi ja oikeusistuimet tekevät virheitä, mutta tuskinpa sentään saman tyypin kohdalla yhä uudestaan ja uudestaan. Toinenkin kuolemanrangaistuksen huono puoli ratkeaa tällä: Kun tuomitun syyllisyys on varma, mitään monivaiheisia valitusprosesseja USA:n tapaan ei tarvita, vaan teloitus voidaan hoitaa nopeasti ja halvalla.
Ajatteluni lähtee siitä, että oikeudet ovat vastavuoroisia sopimuksia ihmisten välillä siitä, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Sopimusten ulkopuolelle astuva ihminen menettää oikeutensa valittaa siitä, että toiset eivät myöskään kunnioita sopimusta hänen kohdallaan. Reaktio tulee toki suhteuttaa rikkomuksen laatuun, ja jos yhteiskunta katsoo lievemmän rangaistuksen kannattavammaksi, se on täysin OK. Homma kuitenkin lähtee tällaisten tyyppien kohdalla kylmän utilitaarisesta pohdinnasta siitä, mikä on yhteisön etu. Tässä tapauksessa se, että rikollinen ei pääse syystä tai toisesta jatkamaan uraansa, ja toissijaisesti kustannusten minimoiminen, jotta rahaa voidaan käyttää johonkin kannattavampaan.
Teräsnyrkki silkkihansikkaassa. Ihmisen elämää ei murskata parin virheen takia, vaan häntä autetaan pääsemään takaisin kiinni yhteiskuntaan. Toisaalta tehdään kuitenkin selväksi, että kärsivällisyys ei ole loputonta, ja tarvittaessa se hansikas vedetään kyllä kädestä.
Hyvä pointti lähteiden puutteesta, tietenkin. Tosin aina voi väittää, että tilastot eivät kerro koko totuutta, sillä fiksuimmat rikolliset oppivat olemaan jäämättä kiinni ekan mokansa jälkeen.
Tätä asiaa voi lähestyä kahdelta kantilta. Joko siltä, että kannattaa yrittää sopeuttaa rikokseen intoutunut yksilö takaisin yhteiskuntaan (joka tuskin yhtä miestä tai kahtakymmentätuhattakaan kaipaa) tai siltä, että lupaavia pilaantumisen merkkejä osoittavat yksilöt kannattaa suoraan dumpata ulos yhteiskunnasta vahingon minimoimiseksi. Makuasioita.
Erottelisin tässä pikkurikokset vakavista. Tuskin ketään hyödyttää heittää autovaras viideksi vuodeksi linnaan. Mutta toisaalta, ei ole helposti perusteltavissa päästää esimerkiksi aitoa ja autenttista murhaajaa enää koskaan ulos.
Itse en pidä siitä ajatuksesta, että rikos voisi olla "virhe", ikään kuin puolivahinko. Rikoksia ei synny, niitä tehdään. Tahallinen virhe ei ole virhe. Suomen (ja muidenkin länsimaiden) lainsäädännössä on toki se vika, että rikoksen uhriksi joutuva voi itsekin tehdä puolustautuessaan rikoksen tietämättä sitä oikein itsekään. Hätävarjelulainsäädäntöä pitäisi uudistaa rankalla kädällä. Muuten tällainen puolustuksellinen "ylimitoitus" voi tosiaan johtaa siihen, että tulee tehtyä rikos. Se sentään on minunkin mielestäni virhe.
Kuolemanrangaistuksesta olen samaa mieltä kanssasi. Minulla ei ole sitä vastaan mitään, niin kauan kuin syyllisyydestä ollaan täysin varmoja. Rikoksenuusijan tapauksessa varmuus on melko helppoa saavuttaa.
ompa kovaa tekstiä....
Ensinnäkin ns . ensikertalaisten uusimisriski on yksillöllinen eli ei kaikki tuomion saaneet joudu jatkossa uudestaan tuomion kautta vangiksi.Vankeinhoidon tulisi olla auttavaa ja sopeuttavaa , eikä sellaista että vankia nöyryytetään sekä rajoitetaan kaikki inhimmilliset toimet vailla heille kuuluvia oikeuksia.Tälläisesta toiminnasta jotkut tapaukset ``kypsyvät`` ja tulevat katkeraksi ja käyttäytývät vapauduttuaan monesti uhmakkaasti ja kostonhaluisesti ,tehden uusia rikoksia.Mielestäni törkeimpien rikosten tuomiopituudet pitäisi laittaa kovemmiksi sekä
moninkertaisten uusijoiden :
Lisäksi tiettyjen rikkeiden mistä ennen joutui lusimaan , niiden palautus......Mutta aina pitää kumminkin muistaa se tärkeä asia että henkilö joka on kärsinyt tuomionsa , on myös sen sovittanut. Sillä ainut tuomio tietyistä rikoksista on vapaudenmenetys . Ei mikään muu , vaikkakin sivutuotteena tulee myös muita menetyksiä.
Lähetä kommentti